ItÄmaan ritarit

Vaikka maanviljelijä oli keskiajan yhteisössä elättäjä, voidaan kärjistäen sanoa, että voimaan perustuvan yhteiskunnan perusihminen oli aseistettu ratsumies, latinaksi miles, Euroopassa ritari, pohjolassa rälssimies. Ruotsissa oli tapana, että suurten juhlallisuuksien yhteydessä kuningas löi ritariksi muutamia erityisen ansioituneita rälssimiehiä. Päinvastoin kuin muualla Euroopassa, kyseessä oli lähinnä kunnianimi, joka ei juuri muuttanut rälssimiehen asemaa. Monet mahtavat miehet, esimerkiksi Bo Jonsson Grip, eivät lainkaan ottaneet vastaan ritariksilyöntiä.

Suomen rälssisääty, eli ne miehet, jotka suorittivat kuninkaalle asepalvelusta ratsain ja saivat siitä vastineeksi verovapauden, oli varsin vähäinen. Sääty koostui ruotsalais-, suomalais- ja saksalaisperäisistä suvuista, ajan mittaan joukkoon mahtui myös tanskalaisia. Pohjolan oloissa suurin osa sotureista oli osa-aikaisia maanviljelijöitä ja päinvastoin. Soturin varusteet olivat niin kalliit, että talonpojan piti olla rikas voidakseen ne hankkia. Keskiajalla siirtyminen talonpojasta rälssimieheksi oli kuitenkin vielä mahdollista. Uudella ajalla rälssisääty muuttui perintöaateliksi.

Rälssimiehellä piti olla hevonen varusteineen ja aseinaan keihäs, sotakirves eli tappara tai miekka sekä nuija ja tikari. Suojanaan hänellä oli metallinen kilpi, kypärä ja rautainen rengaspaita eli hauberkki. Varakkailla oli sen lisäksi rengashoususukat ja rautalapaset sekä rintalevy. Kaikki varusteet yhteensä lisäsivät miehen painoon jopa 50 kiloa. Hauberkki yksin painoi 20–25 kiloa. Tällaisia varusteita ei kuitenkaan pelissä tarvitse rälssimiehillä olla esillä, mikäli he niitä eivät halua hankkia. Keskiaikaisessa sodankäynnissä täysvarusteinen ritari vastasi nykyajan sodan tankkia. Tavalliset huovit joutuivat tyytymään nahkahaarniskaan ja puiseen kilpeen.