Suomalainen muinaisusko

Ennen kristinuskon tuloa Suomessa valtauskontona oli paikkakunnittain erilaisia piirteitä omannut pakanausko. Se oli pitkälle monijumalisuutta, johon kuului oma tarustonsa. Animistinen usko siirtyi perimätiedon ja riittien välityksellä sukupolvelta toiselle. Muinaissuomalaiset uskoivat haltijoihin, sekä useisiin jumaliin sekä kantavanhempiin ja esi-isiin. Alla on lueteltuna yleisimpiä jumaluuksia, henkiolentoja ja muita lähimpänä ihmisen arkipäivää olevia henkiä.

Ukko Ylijumala sai aikaan sateen, joka mahdollisti maanviljelyn. Ukon kunniaksi on aikojen saatossa tehty monia ylistysrunoja ja loitsuja, joissa Ukkoa pyydetään avuksi taisteluun tai taikuuteen. Ukolla on oma juhlapäivänsä, joka sijoittuu pidemmälle kevääseen; Ukon vakat. Tällä juhlapyhällä on tarkoitus kunnioittaa taivaalla asuvaa ylintä jumaluutta, ja pyytää sadetta seuraavalle vuodelle. Varsinkin sadesäällä Ukko oli ihmisten ajatuksissa ja rukouksissa; Esimerkiksi vahinkoa tekevä salamaniskun saattoi olla Ukon rangaistus tai vihan ilmaus, ja elämää tuova sade Ukon suopeuden osoitus.

Muita tärkeitä jumaluuksia olivat:

Ahti, vetten ja kalastajien herra. Ahdilta pyydettiin kalaonnea ja myötätuulta, sekä rukoiltiin turvallisia meriolosuhteita matkaajille. Ahdille saatettiin uhrata ruokaa ennen kalastusta tai vesiteitse tapahtumaa matkaa, ja kiitokseksi hyvästä onnesta myös saalista tai saatua kauppatavaraa.

Tapio puolestaan oli metsän kuningas. Tapion rooli vähän erilainen kuin muiden jumaluuksien, sillä Tapiolla ei itsellään ollut suurta vaikutusvaltaa maanpäällisyyksiin, mutta Tapio puolestaan oli monen metsään liittyvän muun jumaluuden tai hengen isä, kuten metsämiesten hämmentäjän Mielikin, ja elämiä rakastavan Tellervon.

Pekko sai viljan kasvamaan ja maan vihannoimaan. Pekko oli alun perin kylvänyt kaikki maan kasvit ja täten häneltä pyydettiin apua myös peltokylvössä. Pekolla oli tärkeä sija myös oluen jumalana.

Emuu on nimitys myyttiselle, kunnioitettavalle olennolle, joka on jonkun kasvi- tai eläinlajin kantavanhempi, ja kantaa vastuun tämän lajin toiminnasta sekä huolenpidosta. Emuut olivat olentoja, joiden siunausta pyydettiin usein eri tilanteissa: Esimerkiksi Höyheneukko ja Tapiotar olivat lintujen emuuita, ja lintumetsälle lähdettäessä heiltä voitiin pyytä metsäonnea. Lovetar puolestaan oli pääasiassa susien kantavanhempi, mutta se synnytti myös muita petoja, sekä tauteja ja kolotuksia. Mikäli ihminen sairastui yllättäen vakavasti, voitiin tätä pitää Lovetaren tekosina. Sairastumisen jälkeen sairastunutta ei enää voitu koettaa pelastaa Lovetareen vetoamalla, mutta Lovetaren huomio voitiin kääntää pois muista perheenjäsenistä uhrilahjoilla ja erilaisilla riiteillä. Normaalisti uhrilahjat olivat ruokaa ja pieniä esineitä, jotka vietiin lähitienoolla sijaitsevalle paikalle, josta emuun uskottiin pystyvän helposti lahjansa hakemaan.

Suurin ja tunnetuin emuuista oli Hongatar (tai Hongotar), karhujen kantavanhempi. Hongatar oli honkien suojelija, ärtyisä ja rujo, useimmissa tapauksissa feminiininen emuu, joka asui Romentolassa, mutta saattoi ilmestyä ihmisille henkilöityneenä suuren karhun hahmoon. Usein sanottiinkin, että jos jollain alueella liikkui normaalia suurempi ja ärtyisämpi karhu, oli tämä normaalisti Hongataren ruumiillistuma. Tuolloin karhulle uhrattiin usein ensin paljon, ja sitten ajan tullen karhu kaadettiin, jotta Hongotaren henki pääsisi jatkamaan matkaansa. Yleinen uhrilahjapaikka oli lähitienoolla oleva, selvästi muita suurempi puu, josta Hongataren henki oli mahdollisesti tähän maailmaan tullutkin. Hongataren uskottiin silloin tällöin palaavan nukkumaan puun lähelle.

Pakanauskossa edesmenneet sukulaiset ja oppi-isät olivat myös suuressa osassa. Kuoleminen ei ollut niin konkreettista, vaan lopetettuaan maanpäällisen elämänsä kuollut siirtyi jatkamaan eloaan mananmajoille. Manalalla oli monta nimeä, kuten jo kaksi edellämainittua ja Vainajala, jotka olivat yleisimmät. Manalassa ihmisten elämää kuvattiin usein sen perusteella, millaista elämää he olivat ennen kuolemaansa viettäneet. Esimerkiksi, jos oli leponsa ansainnut, Vainajalalla oli tarjota lepopaikaksi miellyttäviä vesilähteitä, tai sitten elossa laiskurina olleelle kivisiä lohkaresänkyjä. Silloin tällöin kuolleiden uskottiin vierailevan maanpäällä, varsinkin juhlapyhinä tai suuremman tapahtuman alla. Tämä ajattelutapa oli peräti looginen, sillä tietysti edesmenneetkin tarvitsivat omat juorunsa nykyisyyden eläjien kohelluksesta, joita sitten kertoa eteenpäin kuolleiden valtakunnassa.