Vuoden 1380 helmikuussa Kettilmundssonin familiassa eletään muutoksen aikaa. Kunnioitusta herättävä puhe Itämaassa on kertonut, että arvostettu kuninkaan mies Jeppe Kettilmundsson oli tulossa tiensä päähän. Niin kuin olikin Kristittyjen Jumala herra Jeppeä elämässään koetellut, oli tämä hurskas mies myös uskostaan palkittu. Herra Jeppe oli jättämässä jälkeensä vauraan talouden, eikä tuota taloutta olisi voinut saada valvomaan parempaa miestä kuin mitä hänen kälynsä Värjyvänlinnan Ritari Nils oli.

Palvelusväkeen aateliston odotus heijastui kuin aurinko pohjaan veden pinnan läpi. Mitä jännittävämmät tuulet nurkissa puhalsivat sitä varovaisemmin saivat piiat elää. Kun ennen uskalsi keittiöstä pihistää ylimääräisen talousmamsellilta unohtuneen leipäpalan, ei juuri näillä hetkillä nukkuessaankaan voinut olla olematta harmiksi.

Huovit puolestaan liikkuivat levottomina isäntiensä varjossa. Miehet jännittivät tilanteen muuttumista, sitä kenen puolesta he huomenna laittaisivat henkensä alttiiksi jos tänään olisi isännän vuoro siirtyä mananmajoille, Vainajalan perukoille kylmille kivisammalille. Lovettaren käyskennellessä lähimetsissä odottaminen teki mielestä normaalia raskaamman.

Itämerta seilaisivat uiskot ja Hansan koggit. Turku ja Rääveli toivat Hansa-kaupunkeina Österlandian uudenlaiseen kauppa-aikakauteen ja vaihtoivat vaikutteita roomalaiskatolisen uskonnon jännittämässä maassa, jossa suomalaiset pakanat pitivät kynsin ja hampain kiinni omastaan, ennen kaikkea kunniastaan.