Katolinen kirkko kohtaa suomalaisen kulttuurin

Keskiajan suomalainen kulttuuri rakentui pitkälle kansanperinteeseen. Toisin kuin Ruotsi, joka oli suurestikin mukana ”suuren maailman menoissa”, oli Suomi saanut rauhassa uinua oman menneisyytensä suojissa. Katolinen kirkko oli kumminkin jo 1300-luvulle tultaessa onnistunut jättämään jälkensä suomalaisten elämään. Kansanperinteeseen oli sekoittunut paljon kristillisiä vaikutteita, ja täten myös suomalainen kansanperinne toi itseään kristillisyyteen.

Ristiretkien jälkeen Itämaassa alettiin järjestää kirkollisia tilaisuuksia, ja retkien aikana syntyneihin seurakuntiin alkoi pikkuhiljaa nousta kirkkoja. 1200-luvun lopulla Turun tullessa Itämaan pääkaupungiksi, alkoivat myös Turun tuomiokirkon rakennustyöt (kirkko vihittiin käyttöön vuonna 1300). Kirkon yhteyteen perustettiin myös Turun katedraalikoulu, eli Tuomiokirkkokoulu. Se oli kirkon ylläpitämä koulu, ja palveli lähinnä pappien koulutusta. Näin Turusta tuli Suomen sekä kirkollinen että opillinen keskus. Turku oli myös Suomen hansakaupunki, ja täten Turun kautta suomalaisuus sai suuresti kontaktia myös ulkomaihin.

Alussa birgittalaisnunnat tekivät kirkkoihin alttarivaatteet, ja kaikki loput kirkolliset tavarat (patsaat, alttarikaapit) olivat tuontitavaraa. Suomalaiset oppivat kuitenkin nopeasti valmistamaan suurimman osan kirkon tarvitsemista esineistä itse, ja aateliston keskuudessa tämä nousi nopeasti kunniakysymykseksi. 1300-luvulla kuului arkipäivään, että familian isännän vaimo ompeli omin käsin ainakin yhden suuren alttariliinan familian pitäjässä olevaan kirkkoon. Muut kirkkotekstiilit tehtiin yleensä familian muiden naisten kesken; Yhtä aikaa harjoitukseksi nuorille neidoille tulevaisuutta varten, sekä hengelliseksi lahjoitukseksi familialta.

Koska suurin osa messuista pidettiin latinaksi, ei suomalainen kansa messuja ymmärtänyt. Suurimman oppinsa kristinuskosta he saivat katselemalla maalauksia ja patsaita, joita pyrittiin tuomaan kirkkoihin niin paljon kuin mahdollista. Silloin tällöin pappi saattoi erikseen – esimerkiksi jonkun suuremman juhlapyhän kunniaksi – pitää myös lyhyen 'kansankielisen messun', yleensä ruotsiksi.

Itämaassa piispa edusti kuningasta, ja täten piispalla oli myös kuninkaan valta. Joissain tilanteissa piispa meni jopa kuninkaan edelle; Vaikka Suomen drotsi Bo Jonsson Grip hallitsikin Itämaata vain nimellisesti Ruotsin kuninkaan alaisuudessa, ei drotsin hallinto heikentänyt piispan vaikutusvaltaa kansan keskuudessa.

1300-luvun alussa Itämaassa oli noin 30 seurakuntaa. Osa näistä oli kappeliseurakuntia, joilla oli oma kirkko ja hautausmaa muttei välttämättä omaa pappia. Kappeliseurakunta oli emäseurakunnan yhteyteen perustettu alue, jonka asioita hoiti kappelineuvosto. Kappelineuvosto koottiin alueella asuvista seurakunnan jäsenistä. Myös kappeliseurakunnan pappi, capellanus, kuului virkansa puolesta kappelineuvostoon.

Varsinkin aatelisten keskuudessa katolilaisuus sai lujan otteen. Osasyy tähän oli se, että suuri osa Itämaassa asuvasta aatelistosta oli alkujaan ruotsalaisia. Ne perisuomalaiset aatelit jotka olivat alkujaan pakanauskoisia, muuttivat kristityiksi viimeistään massan mukana. Aatelisissa familioissa totuttiin pian pitämään jumalanpalveluksia myös kotosalla. Varsinkin jos tilukset olivat kauempana suurimmista kirkoista, rakensivat aateliset omaan pitäjäänsä oman kirkon, tai hankkivat kotipapin joka saattoi jopa matkata familian mukana.

Päivittäiset palvelukset

Alla on lueteltuna ne messut, jotka yleisimmin pidettiin kristityn vallasväen familiassa. Messuja voitiin jakaa eri säädyille; Osa saatettiin pitää pelkästään ylemmälle väelle, osa rahvaalle palvelusväelle, ja osassa pappi saattoi yksin hiljentyä hartauteen koko familian puolesta.

Laudes = varhaisaamun rukoushetki
Matutina = päivänkoiton rukoushetki
Prima = aamukuuden rukoushetki
Tertia = aamurukoushetki
Sexta = puolipäivän rukoushetki
Nona = iltapäivän rukoushetki
Vesper = päivänlaskun rukoushetki
Completorium = Ehtoorukoushetki

Sanastosta löytyvät myös tärkemmät kirkolliset termit.