keskiajan ihmiskuvasta

Nykyajan ihminen, joka elää poliisin, palokunnan, oikeuslaitoksen, sosiaaliturvan, lääketieteen, erilaisten asiamiesten ja hoivaajien turvaverkon suojassa, pitää helposti keskiajan ihmistä tyhmänä raakalaisena. Lisäksi meille on lähinnä valistusajan myötä luotu käsitys keskiajasta pimeänä ja raakana aikakautena.

Keskiajan ihminen oli aivan yhtä älykäs kuin me, mutta hän oli erilainen: hänen elämänarvonsa ja hänen tietonsa maailmasta olivat erilaiset kuin ne arvot ja tiedot, joita me satumme tällä hetkellä pitämään oikeina ja hyväksyttävinä. On kovin hankala kuvitella, miten itse käyttäytyisi maailmassa, jossa pelkkä hengissä selviäminen oli saavutus.

Keskiajan maailma oli vaarallinen, koska turvaverkko puuttui. Maailma oli naiselle uhkaavampi kuin miehelle, koska niin paljon oli kiinni yksinkertaisesti fyysiestä voimasta.

Ihminen pyrkii aina luomaan järjestystä ympäristönsä kaaokseen. Keskiajan tapa luoda järjestystä oli kunnia-käsitteen korostaminen. Kunnialla tarkoitettiin suunnilleen sitä, mitä me sanomme ihmisarvoksi.

Naisen kunnia oli yksinkertainen: se oli hänen siveytensä ja uskollisuutensa aviomiehelle. Miehen kunniaa sääteli monimutkaisempi säännöstö: siihen kuului pelottomuus, kyky puolustaa omaansa sekä uskollisuus – ei naista vaan kuningasta ja taistelutovereita kohtaan.

Ihminen voi itse menettää kunniansa käyttäytymällä häpeällisesti: nainen menettämällä neitsyytensä ilman kihlausta tai avioliittoa, mies petoksella ja pelkuruudella. Mutta kunnia voitiin riistää ihmiseltä myös väkivalloin. Nainen voitiin raiskata, miestä voitiin nöyryyttää. Tällaisen häpäisyn jälkeen ihminen ei ollut yhteisön täysi jäsen ennen kuin hän oli kostanut kunniansa menetyksen. Naiselle tämä oli vaikeaa tai suorastaan mahdotonta: hänen sukunsa oli kostettava hänen puolestaan, eikä hän silti saanut menetettyä kunniaansa tahrattomana takaisin. Miehen kunnia yleensä palautui sillä, että hän surmasi häpäisijän.

Keskiajalla ihmiselämä ei ollut sellainen arvo kuin se nykyään on. Maallinen elämä oli vähäninen vaihe matkalla kohti ikuista elämää. Kuolema oli aina ihmisen olan takana; lapsikuolleisuus oli suuri, ihminen oli avuton sairauksien edessä, keski-ikä oli alhainen. Kukaan ei voinut olla varma, että hänellä oli ruokaa ensi vuonna tähän aikaan, tai edes siitä, että hän heräisi seuraavaan aamuun.

Kuolemanpelko, pimeänpelko, yliluonnollisen pelko, sorron ja väkivallan pelko tekivät keskiajan ihmisestä erilaisen kuin nykyihminen. Mutta erilainen hän oli muutenkin: häneltä puuttui se tiukka itsesäätely, joka määrää meidän käyttäytymisemme. Hänen kasvatuksensa oli aivan erilainen kuin meidän: hänelle ei opetettu itsekuria eikä itsehillintää. Päinvastoin, mitä kiivaampi käytös, sitä ylhäisempi ihminen.

Puritaanisen ja viktoriaanisen ajan estojen huntu ei verhonnut keskiajan ihmistä, ahtaan säädyllisyyden, tekopyhyyden ja älyllisen epärehellisyyden seitit eivät häntä kahlinneet. Eikä hän myöskään kuvitellut, että hänen pitäisi olla onnellinen.

Se mitä me pidämme onnena, oli keskiajan ihmiselle tarpeiden tyydyttämistä, josta hän oli yleensä valmis luopumaan vain kahdesta syystä: pakon edessä tai yhteisönsä – suvun, talon, luostarin – hyväksi.